Vuosi Argentiinassa

Joulu-tammi

Sanakirja: Joulu-tammi  voi tarkoittaa joko joulukuusen tilalla käytettyä tammea tai blogikirjoitusta joulu- ja tammikuiden ajalta.

No se siitä… Anteeks ihmiset, oon pahoillani, etten kirjottanu piiiitkään aikaan. Ei ollu aikaa kirjotella, ku piti elääkki välillä  Oli mul tääl jotai luonnoksii, mut ne nyt jäin ja kirjotan vaan uutta.. mitäs niitä vanhoi muistelemaan. Oon niin laiska, etten jaksa kirjottaa tänne erikseen, vaan kopioin tekstiä mun sähköposteista. Älkää hämääntykö, ku otan vaan pätkiä ni tässä tulee mun sekava matkatarinani

Joulu meni silleen ihan kivasti. Pari päivää ennen, me lähettii Buenos Airesiin hakemaan mun porukoita. Mentiin Caron ja enon kanssa ja asuttiin serkulla. Voi että ku se serkku on ihana!!! Ekana päivänä kierreltii kaupunkia ja se on ISO! Siel asuu 4x väkee enemmän ku Suomessa ! Sit toisena päivänä käytii hakee porukat lentokentältä ja arvaa oliko ihanaa nähdä ne!!! Mä vaan juoksin halaamaan niitä. Sit kierreltiin lisää kaupunkia ja seuraavana päivänä palattiin Resistenciaan matkalaiset mukana. Oli ihan himo-outoo olla kahden perheen välissä ja tulkata. Aatto vietettiin täällä ja se oli tosi erilainen. Jouluna kaikki sukulaiset tuli tänne ja noh.. olihan meillä ihan kivaa, mut ei se tuntunu yhtään joululta… Syötii samoi ruokii ku aina ja yks eno kerto jotain työasioitansa. Sit pojat heitteli vähän rakettei ja siinä se ku alko sataa ja kaikki lähti. Jos oon rehellinen, odotukset oli hiukan erilaiset. Täältä puuttuu se joulun erityisyys; se, että on makuja ja tuoksuja ja musiikkia, joita saa kokee vaan kerran vuodessa!

Me vuokrattiin auto ja me viimein päästiin lähtemään. Se oli ihanaa. Jotenki sai olla vapaammin oma ittensä.

Me lähdettiin täältä Chacon Resistenciasta länteen ja ajettiin Saltaanpäin. Pysähdyttiin jossain pikkukylässä aamupalalla, eikä sielä oo käyny varmaan IKINÄ ennen turisteja… niin ne meitä toljotti! Sit ku päästiin 500km eteenpäin, me otettiin kyytiin sellanen liftaripappa, ku aateltii et se ois kivaa juttuseuraa, mut ei mitää… Se oli tosi antisosiaalinen, eikä puhunu mitään ja jos kysyin siltä sen nimee, ammattii, tai ihanmitävaan se vastas mulle “joo, tietty…” Se oli varmaa joku pankkirosvo tai jotai… No sitte päästiin sinne kaupunkiin ja se on sellasessa laaksossa vuorien keskellä. Yöllä se oli KAUNIS! Ei näkyny muuta ku miljoonia ja miljoonia valopisteitä mustilla kukkuloilla. Silloin yöllä se ensisilmäys näytti tosi isolta, mut päivällä vasta tajus, että ei se valomeri ollu kokonaan sitä kaupunkia vaan sinne vuorelle näky kupunkin yli vielä seuraaviin kyliinkin. Jätettiin pappa kyydistä, ja tais se muistaa kiittää yli sadan kilsan matkasta. Löydettiin sellanen kohtuullinen hotellintapanen kaupungista ja mentiin ravintolaan syömään pihviä. Täällä se kannattaa… <3 Seuraavana päivänä kierreltii kaupunkia ja löydettiin sellanen rikkaiden asuinalue, jossa oli sellasia vuokramökkejä ja uima-allas. Se alue oli ihan himosiisti ja hieno ja sielä oli sellasia palatseja, että huh huh… Just sellasia, et portilta on sellanen suora ja pitkä tie sinne talolle ja sen tien ympärillä huolellisesti hoidettu puutarha ja omat golf- ja tenniskentät. Ne turistimökitki oli ihan kivoja ja jäätiin sinne pariks yöks. Yhtenä päivänä mentiin kaupungille pizzalle ja syötiin elämämme parhaat pizzat. Se kannatti myös. Sitte seuraavana päivänä “säästääksemme” aiottiin kokata itte, mut siitä kauppareissusta tuliki kalliimpi ku normaalista ulkonasyömisestä..kröhöm.. ja poikii potutti pihvin menettäminen, koska me etittiin sitä supermarkettii joku kolme tuntia Sit uudenvuodenaaton päivä oltiin sellasella matkalla, et sellanen paikallinen mies kuskas meidät ensin vuoriteitä Jujuyhin, joka on pohjoisemmassa. Siellä oli sellaset “seittemän värin vuoret”, jotka oli oikeesti tosi hienot. Ne on niinku eri aikojen ja mineraalien kerrostumia ja siellä on vähä punasta, vihreetä, ruskeeta, pinkkiä, oranssia, violettia…se oli upee !!! Sit sieltä mentiin sellaselle suolamerelle. Se oli niinku jossain parin-kolmen kilsan korkeudessa oleva “järvi” joka oli pelkkää suolaa. Tai nyt siellä oli satanu ja siellä oli joku 10 cm vettä sen suolan päällä. Se oli tosi ihmeellistä, se alue oli ainaki 10km pitkä ja 5km levee… Tai kysy isiltä, ku arvoin kuitenki väärin, mut iso se oli! hahaaa… Me mentii sinne suolamereen kävelylle ja se teki tosi hyvää jaloille. Sitte siellä oli sellasia suolakasoja, jokka oli jotai kolmemetrisii ja me pöllittiin sieltä pussillinen suolaa perunankeittoo varten Ja siel oli sellanen talo, joka oli rakennettu KOKONAAN suolasta. Mä maistoin.

Samana iltana ajateltii mennä syömää hienosti uudenvuoden kunniaks. Me kierrettiin ja KAIKKI paikat oli kiinni… Lopulta löydettiin sellanen yksityinen kioskinpitäjä joka myi meile säälistä pari nakkia ja sämpylää. Sit alko satamaan ja meitä neuvottiin menee sellaselle sillalle kattelee rakettei. Kello oli puol kakstoista, eikä raketteja näkyny ja me lähettii hotellille. Sitte keitettii purkkikahvia ja katottiin parvekkeelta sateessa pommeja. Mut oli meillä sit loppujenlopuks ihan mukavaa. Vuoden ensimmäisenä päivänä me lähettiin Tucumaniin. Se on pienin ja vanhin provinssi (siis osavaltio) täällä ja sitä pidetään tosi historiallisena. Matkalla käytiin kivassa vuoristokahvilassa jossa oli kiva nainen joka kerto kaikkee jännää… Tajusin just et kerron kauheen tarkasti… hahahahahaaaa sulle lukemista. Tucumanin pääkaupungissa San Miguelissa ei ollu vapaita paikkoja motellissa, joten meidän piti mennä hotelliin. Mikä onni ja autuus päästä UNTUVAPEITTOIHIN! Se oli eka yö, jolloin mä oikeesti nukuin mukavasti, ku ne muut paikat oli vähä sellasia latinomaisii. Toi hotelli ois kelvannu vaikka Suomee! Se oli hienoo, mut sitä kesti vaan yhen yön. Aamulla aikasi lähettii kaupungille, ja todettiin että me ollaan nähty se ja jatkettiin eteenpäin. Ajeltiin vuoristoteitä eteläänpäin ja löydettiin ittemme ihan viidakosta. Tien jokapuolella kohos melkein pystysuorat vuoret joiden rinteille ei ihminen pääse millään. Se on NIIIIN tiheetä kasvustoo ja liaanimetsää, ettei siellä mahu liikkuu apinatkaa. Luulen ainaki. Sit nähtii yhtä-äkkii et siel keskellä ei mitään olu kauheesti parkkeerattuja autoja ja mentii kattoo mikä siel oli ja se kannatti… vuorilta laskeutu sellanen kylmä ja voimakkaasti virtaava JOKI, joka oli tosi puhdas (se on ihme Argentiinas) ja ihana! Se tuli vuorten välistä ja virtas toooosi lujaa. Ja siellä oli paljon LAPSIperheitä uimassa… mä en IKINÄ antais lasteni leikkiä sellasessa virrassa, ku se oli vaan yhtä koskee ja kivikkoo koko joki. Käveltiin sitä myöten vähän pidemmälle ja se oli tosi vaikeeta. Multa lipes toinen kenkä, jonka ostin Brasiliasta, sit ku kurotin sitä se toinenki tippu ja ne meni ihan tajuttoman nopeesti alaspäin sitä jokee, enkä mä voinu juosta siellä, ku se oli sellasta isoo ja vaarallista kivikkoo ja mulla oli muutenki työtä pitää itteni pystyssä siin virrassa. Ne meni siin ja mua harmitti hirveesti. No me mentiin sinne räpiköimään, ku ei se ollu ees kovin syvää… johonki polveen ehkä… ja sitte syötiin vesimelonia siellä vedessä. Se oli kivaa. Sit yks mies toi mulle mun toisen kengän ja mä katoin sitä suu auki, et miten se sen oli saanu kii, ku se meni NIIN lujaa!!! Kiitin sitä, mut aattelin, etten tee sil mitää ku se toinen oli jo jossain amazonilla asti….. Sitte ku lähettiin sieltä, joku tosi iso ja ruma mies käveli mua kohti, se oli saanu mun kengän siellä alajuoksulla kiinni ja oli kävelly ylös asti, ku juoru oli kulkenu, et se on sen vaaleen tytön. Olin ihan ihmeissäni enkä tajunnu oikee, vaan kiitin sitä ja häivyin. Ja me ei tiietty, et miten sieltä pääsee pois, ja mentiin vahingos sellasen papan yksityismaalta

Pitkän ajon jälkeen (ne oli aina monta sataa kilsaa ne ajot.. yht. ajettiin 4600 km…) löydettiin ARgentiinan korkeimmalla oleva (teko)järvi. Mentiin se rannalle La mollerin kylään, mut se oli niin sottanen, että heti aamulla jätettiin se kylä ja se kamala kirppusänky ja mentiin järven toiselle puolelle Tafi del Valleen, se oli kaunista. Se oli siellä vuorten keskelllä ja silti siellä oli peltoo! Löydettiin ihana hosteria maaseudulta. Sit meil oli pyykkipäivä ja ku sieltä pikkukylästä ei löytyny pesulaa, piti pestä ite kylpyammeessa. Mut pestiin kuitenki kunnon koneaineella ja mä pesin mun polvien päällä ja mun reisiin palo haavoja… mukavaa No tulipahan puhdasta. Sit me ripustettiin ne sinne hotellin ulkopuolelle rautakaupasta ostetulle pyykkinarulle, kunnes isäntä tuli paikalle ja pyysii siirtää ne sisälle. Hehe.. Sit mentiin kattomaan intiaaniraunioita. Niille oli joku kolmentunnin ajomatka, ja se oli pelkkää vuoristotietä… Mua aluks pelotti, et miten isi ajaa siä, mut hyvinhän se meni! Pysähdyttiin siellä oikeesti NIIIIIIIIIIIIINKAUKANAKAIKESTA, ku joku mummo möi käsitöitään. Juttelin sen jaa ja se sano, et se on asunu siä 50 vuotta ja se on kotosin kaupungista, mut muutti sinne naimisii. Aika yksinäinen paikka…mut nyt sillä oli kesähoidossa viis lastenlasta ja ne riehu siellä ulkona laamojensa kanssa. Ja ne laamat huvitti iskää suunnattomasti. Sitte yks vuohi tuli, käänsi päätä ja puri mua. Melki tein siitä pihviä! Ku viimein saavuttiin sinne raunioille, me tajuttiin, et se oli iiiihan kusetusta suoraansanottuna. Ne säännölliset kivikasat ei oo ku korkeintaan 50w vanhat ja se on vaan turistirystä. Paluumatkalla löydettiin toinen vuoristopuro, tälläkertaa sellanen pieni, jossa ei ollu yhtää väkee. Me mentii sinne virvottuu ja siellä vuorilla vaan jolkotteli aaseja ja ne kilju silleen tyhmästi. Nii ja illalla ehittiin vielä sinne La Molleriin helluntaiseurakunnan kokoukseen. Se oli kivaa ja mä sain tuttuja sieltä. Paitsi että siellä oli ehkä 5 ihmistä…

Sit oli taas edessä pitkä tie, ku matkustettiin Mendozaan. Siellä löydettiin “enkelihotelli”, koska oli yö ja sellanen valkopukunen isäntä seiso hotellinsa edessä ja loisti autonvaloihin niin, että huomattiin se hahahaaa… Se oli ihan jees siisti luukku. Käytiin pizzalla ja ihastuttiin ravintolanpitäjärouvvaan. Aamunvalossa Mendozan kaupunki näytti tosi hyvältä. Kierreltiin ja katteltiin. Sit lähettiin ettimään hotelli lumihuippusten vuorten läheltä. Ei löytyny ja turhaan meni koko päivä, no ainaki 7 tuntia…. illalla lohdutukseks mentiin sitte hienoon ravintolaan syömään ja siellä tarjoilija suuttu, koska ei muistettu, et pitää maksaa tippiä… no sori ei olla ravintolakansaa………………………………………… Löydettiin keskustasta halpa hotellli. Joku nainen sano meille hinnan (tosihalvan) mut sit siin oli sellanen pappa piippu huulessa, joka huusi että “AI NELJÄLTÄ VAI?!” ja sitte se hinta nousi aika paljon… No siellä me sitte oltiin se yö ja vielä seuraava. Otettiin rauhallisesti, käveltiin ja nautiskeltiin. Sunnuntaina mentiin babtistikirkkoon ja oli taas kiva nähdä uusia seurakuntia.

Sieltä lähdettiin itäänpäin. Päästiin pois vuorilta pelloille ja sellaselle viljavalle seudulle. Siellä meidän oli taas pakko löytää majapaikka, koska seuraava kaupunki oli toisten vuorien takana. Me löydettiin kartalta jonkinmoinen järvi ja mentiin kattomaan. Siel lähellä oli yks ainut paikka ja se oli aika kallis, mut meil ei ollu muutakaa, eikä onnistuttu tinkaa ni oli pakko jäädä yöks. Loppujenlopuks se makso ittensä takasi. Siellä oli sellanen paratiisiuima-allas ja upee illallinen ja se isäntä ihastu meihin ja ku sil on iso lehmitila, ni se lahjotti meille sellasen polttoraudan mil merkataan lehmiä ja sit sellasen hienon käsintehdyn leikkuulaudan. Ja se näytti sen lihakylmiöö ja pikkutehdasta ja se oli ihan himosiisti Seuraavana päivänä sato ihan kaatamalla, mut meil ei ollu varaa jäädä sinne, joten piti jatkaa Cordobaan päin sisämaahan. Siinä oli vaan välissä sellaset vuoret, jotka piti ylittää kaatosateessa. Lähdettiin varovasti matkaan ja heti parin mutkan jälkeen me nähtiin eka onnettomuus. Auto oli lähteny vesiliirtoon ja törmänny vastaantulevaan ja nyt ne oli molemmat rutussa ja toinen savus. Me tultiin silleen paikalle, et sen törmääjän autolla oli jo joku auttamassa, mut sillä toisella ei. Mentiin äitin kaa halaamaan sieltä autosta noussutta naista ja pikkupoikia. Se mies oli vielä siellä kurttuunmenneen oven takana ja muut miehet autto sen takaovesta ulos. Ne oli kaikki kohtuuhyväs kunnossa ja me rauhoteltiin niitä ja potkittiin tuulilasin ja puskurinpalaset tieltä pois. Sillä pienimmällä pojalla (jtn 8v) oli käsi turvonnu ja sininen kyynärpään yläpuolelta ja se oli varmaan poikki. Ja se vaan itke auton puolesta… -.- ja sit sillä äidillä oli jalassa iso naarmu ja se piteli rintaansa. Siihen tuli ambulanssi ja me lähdettiin. Jatkettiin matkaa vielä varovaisemmin ja rukoillen. Sitte nähtiin toinen onnettomuus. Rekka oli jyränny pikkuauton jyrkänteellä olevaa kaidetta vasten, se oli tosi täpärällä. Siel oli poliisi, joten ei menty kattomaan. Sitte nähtiin joku nokkakolari, taas kaks autoo pihalla… mut sielläki oli jo väkee auttamassa. Päästiin vuorilta pois ja henkästiin helpotuksesta ja nähtiin vielä yks kolari moottoritiellä. Aikas hurja matka oli… ei huh huh… Tultiin Cordobaan ja sato ja sato ja sato!!! En oo IKINÄ NÄHNY SELLASTA TULVAA! Ku ne kadut on sellasia ylä ja alamäkiä, siellä virtas alaspäin vettä niinku joessa. Jossain kohdissa kadulla oli niin paljon vettä, että auton ovee ei ois voinu avata, ku olis laapannu sisään vettä.  Mentiin vähän sivummalle ja löydettiin ihan ok hotelli ja jäätiin sinne. Seuraavana päivänä kierreltiin keskustaa ja sit lähdettiin Villa Mariaan, jossa piti olla yks mun vaihtarikaveri, mut se oliki joutunu muuttamaan San Juaniin, josta me oltiin just tultu -.-. No.. siellä me oltii yks yö ja site mentiin Santa Fehen, joka on iso kaupunki. Siellä vähän shoppailtiin ja isi meni ostamaan lehmäntaljan… -.- en tykänny siitä. Sieltä me paahdettiin suoraan Resistenciaan takasin. Täällä ne oli vielä kaksi yötä ja sitten eilen illalla mä saatoin ne bussiasemalle ja nyt ne on jo Suomessa. Matka oli ihana, nähtiin vaikka mitä! Unohdin muuten kertoo, et syötiin laamaa siellä vuorilla. Oli pahaa… Hahahahaaa

Kuvia tuli otettua paljon.. ja ne mä laitan tässä jokupäivä ku voimat riittää hihi… Ne jolla on Facebookki, näkee ne sieltä ja ne joilla ei, KÄRSIVÄLLISYYTTÄ!

Rakkaudella, Sylvia

Brasil

OI! (= moi portugaliksi ) ((hahaaa))

Matka oli huippu. Kertoisin kaiken, mutta ette jaksais lukee

Alotetaan kuitenkin alusta, eli Resistencian bussiterminaalista. Mentiin hyvissä ajoissa (oho oho) paikalle odottelemaan bussia. (joka on kolme kertaa mukavampi ku atlantin lentokone!) Meillä oli oikeen saattosaattue mukana; koko perhe ja siskon kolme kavaljeeria, joista jokainen yritti olla erityisen kultainen tulemalla saattamaan sen matkaan.. (haha idea plörähti..) Mut mä en jaksanu keskittyä niihin, koska näin siellä jotain nuorii AFS-paidat päällä (toinen vaihtarijärjestö!) ja mä menin tietty heti kysyy että mistä te ootte. Ja arvaatte tai ette tai uskotte tai epäilette tai mitä vaan, mut siellä oli kaks suomalaista! Oli hienoo päästä näkee jotain “omia”. Vaikkei kauheesti ollu aikaa jutella, huomasin ettei suomenkieli enää toimi niinku ennen. Oli tosi vaikeeta puhua suomeks ja väliin lipsahti espanjankielisiä sanoja. Ihan hullua ku voi tällee unohtaa oman kielensä. Skypessä kyl osaan puhuu, mut kasvotusten oli ongelmia, paljon…

quinto

Nonii nyt Brasiliaan. Meidän matka alko isolla pitkänmatkanbussilla, jossa oli iiiisot sohvamalliset istuimet kaikille ja missä tarjoiltiin ruokaa. Nam. No sattu olemaan halloweenlauantain ilta ja kaikki kaupungin pikkupojat juoksi tekemässä piloja, kuten se yks joka päätti heittää ohi ajavaa linja-autoo kivenmurikalla. Meiltä hajos ikkuna, joka toisessa kerroksessa ulisi kivasti ja jouduttiin odottamaan, vaihtamaan bussia ja odottamaan. Kun päästiin siitä vaivasta, saatiin vihdoin alotettua matka ulos kaupungista. Mun paikkalippu osotti yhen abipojan viereen, just sen nyrpeimmänolosen tietty. Mut se oli ajantasalla ja tajus kysyä multa, että haluanko vaihtaa paikkaa Loren viereen (sisko). Tietty halusin. Eka matka meni jutellessa ja nukkuessa. Aamulla saavuttiin Missionesiin, toiseen provinssiin. Kaikki nukku ja ulkona sato. Bussissa oli sellanen nihkeen kostee tunnelma ja mä olin ainut hereillä. Kattelin vaan maisemia ja mietin mahtavia. Missionesissa maassa on paljon rautamineraalia ja se tekee mullasta punertavaa. Luonto on muutenkin tropiikkisempaa viidakkoa. Tosi upeet värit yhdessä se punertava maa, kirkkaanvihree viidakko ja tosisininen taivas. Piiiiiiitkän ajomatkan päästä löydettiin ulos viidakosta ja tultiin Puerto Iguazun bussiasemalle, jossa syötiin ja sitten vaihdettiin pienempään turistibussiin joka vei putouksille.

En oo ikinä nähny mitään niin suurta ja voimakasta ku ne putoukset. Tais olla jopa samainen päivä jolloin olin siellä, ku se valittiin maailman seittemän ihmeen joukkoon! Ja sen paikan se kyllä ansaitsee. Ne jakautuu Argentiinan ja Brasilian puolelle niin, että Argentiinan puolella pääsee kävelemään niiden yllä ja alla ja jokapuolella, mut Brasiliasta taas näkee kaiken. Me oltiin Argentiinan puolella. Kastuttiin ja kasteltiin kamerat moneen kertaan. Käveltiin paljon ja väsytti, mut aina uudet kuvakulmat putouksista jakso innostaa. Otin ekana päivänä yli 600 kuvaa IMPRESSIONANTE!

Garganta del diablo

muutan tänne

tyylikäs perhonen leopardijakussa

sateenkaari

Vaihdettiin taas bussia, ylitettiin raja ja matkustettiin kohti Camboriúta. Matkalla käytiin peseytymässä ja syömässä jossain adventistien leiripaikassa ja sitte taas jatkettiin. Parin tuhannen kilometrin jälkeen saavuttiin perille. Meidän hotelli oli rauhallinen ja vaikutti pieneltä, mutta siellä ilmeisesti oli jotain piilokerroksia, koska meidän jälkeen sinne tuli vielä kolme bussilastillista ihmisiä. Sinänsä hassua, koska nyt ei oo missään lomakausi. Ranta oli kohtuullisen kävelymatkan päässä ja mä nautittiin. Ekana päivänä (perillä) me löhöttiin vaan rannalla, otettiin kuvia ja syötiin hyvin. Ruokapaikoissa oli aina kyltti, että jos jättää ruokaa lautaselle joutuu maksamaan 3-10 realia sakkoa. Ihan hyvä systeemi sinänsä. Paitsi että ruuat oli astetta erikoisempia. Esim. yhtemä päivänä meille tarjoiltiin yllätyksenä suklaapizzaa. Siis normaali pizzapohja suklaaraasteella ja mansikanpalasilla… Ja isiä lainaten sanoisin, että tulipa syötyä siinä kaks kertaa; ensimmäisen ja viimeisen. Mut mielenkiintonen kokemus.. Pizza = <3 ja suklaa = <3 mutta suklaapizza = XS

mami, me fuy a brasil....

Yhtenä päivänä mentiin Florianopoliseen (älä kysy miten se kirjotetaaaaaaan!) Kierreltiin kaupungin keskustaa ja shoppailtiin. Se on nätti kaupunki meren rannalla. Ostosten ja ruuan jälkeen mentiin rannalle, jonka piti kuulemma olla hurjasti kylmempi ku “oma” ranta, mut mä en huomannu mitään eroa. Haha. Siellä oli sellanen hieno iso silta, jota ihan vartavasten pysähdyttiin kuvaamaan. Oli sellanen kivan lämmin päivä, toppikeli, mut ei kuitenkaa läkähdyttävä. Mä nautin, taas kerran.

Sitte mentiin Beto Carrero Worldiin. Ai että ku oli hauskaa Se on vähän ku “mini-disneyland” mut tosi mini verrattuna disneyhyn… Siis huvipuisto, teemapuisto, mikälie Ja tajusin, että oon tottunu vähän liian hyvään, kun kaikki oli ihan huuli pyöreenä ensimmäisestä ja pienimmästä vuoristoradasta, joka kohdalle osu. Se oli ehkä jotain Särkänniemen vauhtimadon luokkaa… Kaikki oli niin innoissaan, etten kehdannu näyttää kovin “tottuneelta”. No seuraavaks oli vuorossa vähän kiinnostavampi juttu. Se oli niinku tornado, mut vähän isompi. Piiitkässä jonossa ehti tulla tylsä ja mua huvitti ku kaikkia jännitti oikeesti. Mä olin ainut tylsä, joka ei jaksanu hehkuttaa ja sanoin sille yhelle opettajanaiselle joka oli meidän mukana, että tässä laitteessa ei oo kuollu ku kaks, ja siitäki on jo aikaa. Se meni ihan kalpeeks… Miten joku vielä menee tähän halpaan Hihiii… Ja sitte varotin tyttöi, että avonaiset hiukset voi tarttuu johonki ja repästä päänahan irti; kaikki pisti nutturan. Kaikki oli niin hermoissaan. Ja mä olin kamala ja vaan nauroin. No sitte ku päästiin istumaan laitteeseen ja turvalaitteet oli jo kiinni, mun siskolle tuli pakokauhu, ja se olis halunnu lähtee, mut se ei enää päässy irti. Mä vaan sanoin että nyt mennään ja se oli vähällä saada kohtauksen. Koko juttu meni kuitenkin nopeesti ohi ja sen jälkeen me vaan naurettiin. Ja tietty leijuttiin kaikille jätkille, jotka ei ollu uskaltanu tulla. Mut siellä oli paljo mielenkiintosampiaki juttuja, kuten esim. se vapaapudotustorni ja King Kong. Oli kiva päivä ja aurinko paisto melkipä koko ajan. Käytiin kattomassa autoshow, jossa mä vaan pelkäsin, en niiden kuskien puoesta (omapahan on tyhmyytensä jos kuolee) mut lähinnä mun kävi sääliks niiden äitejä. Ja toinen show oli sellanen värikäs musiikkiteatteriesitys kliseisestä cowboytarinasta, mutta sitä oli tosi kiva kattoo. Kesken shown taivas räjähti ja tuli oikeen kunnon piiskasade. Juostiin bussiin ja kastuttiin läpimäriks. Illalla hotellilla oli tyttöjen järjestämät juhlat, jokka jäi matkan kolmista juhlista laimeimmaks. Pelattiin sanaleikkejä ja laulettiin karaokee. Teemana oli, että kaikkien piti pukeutuu mustavalkoseen.

100m/3s

ENO

Kaikista kuumin päivä oli ku mentiin merirosvopurkilla jollekkin saarelle. Laivalla oli järjestetty oikeen taistelushow ja merirosvot näytteli oikeen antaumuksella. Saarella otettiin aurinkoo, uitiin ja shoppailtiin pikkuputiikeissa. Me lähdettiin sieltä sellasilla vinssihisseillä vuoren yli. Se oli hienoo  Joku päivä me mentiin vesipuistoon, jossa oli vaan kaks tai kolme eri mäkee, mut se oli tosi söpö paikka keskellä viidakkovuoria. Silloin mua ärsytti aurinko ja juoksin vaan varjosta varjoon. Illalla oli poikien juhlat, jotka sai vähän paremmat arvostelut. Ne oli naamiaiset ja mä olin hippi. Syötiin pizzaa (pojat tarjoili) ja arvuuteltiin, että ketä ne yrittää imitoida tytöistä. Ja sit ne teki sen kaikkein arvattavimman ja perinteisemmän, mitä kukaan meistä ei tietenkään tajunnu… Ne teki meistä sellasen “junan” ja kiikutti meitä ympäri hotellia ja lopulta ulos.. ja kuten kaikki tietää, mitä silloin tapahtuu…ALTAASEEN! Tietty ne työnsi meidät altaaseen. Mä otin kaveria kädestä ja vedin sen mukana. Mutta silti se ei ollu vielä maksettu takasin.. me vaaadittiin kostoa! Yhtenä iltana ku me väsyneenä palattiin jostain reissusta, mä kokosin pojat hotellin eteen yhteiskuvaa varten. Mut vaan pojat, koska nyt piti saada oikeen machokuva. Pojat pullisti pikkuhabansa ja yritti olla oikeen vakuuttavia. “Yks, kaks ja kolme…” Ja tytöt, jotka oli edeltä kiivenny yläkertaan, heitti ikkunasta vettä niskaan. Voi että me naurettiin. Me oltiin saatu se kosto mitä tarvittiin.

merirosvolaiva

Käytiin kattomassa Cristo Luzia. Se on sellanen valtava 33m korkee Jeesus-patsas vuorenlaella. Joka yö se valaistaan eri väreillä, joilla on kai joku symboliikkaki. Sillä patsaalla on kädessä sellanen “lautanen” jotta se lähettää aina pimeeseen aikaan valoa kansalle. Olihan se ihan vaikuttava näky, mutta mun silmään sen mittasuhteet oli ihan pielessä. Ihan ku sillä olis ollu jättimäiset kädet, mutta minijalat. Siellä vuorella (joka oli muuten hiukan äkkijyrkkä : GO BUSSIKUSKI!) soi sellanen israelilainen musiikki ja se soi mun päässä koko loppupäivän. Sieltä näki myös hienosti koko kaupungin. Oli hienoo.

Cristo Luz

Vaikka se oli abien luokkaretki, niitä ei yhtään ärsyttäny nää pienet kuokkavieraat. Ne otti meidät tosi hyvin porukkaan ja mä opin tykkäämään niistä. Jopa siitä nyrpeestäki vähän enemmän Ei mulla siis koskaan mitään sitä vastaan oo ollu, mut ei kyl puolestakaan kovin kovasti. Joka tapauksessa oli upee matka ja harmitti pakata tavarat ja lähtee takaspäin. Vikana iltana oli opettajien järkkäämät juhlat. Vähän elegantimmat ja hienostuneemmat mut kivat. Oli vähän haikeempia ja tunteellisempia pelejä, ku piti muistella ryhmän vuosia ja valitella parin viikon päässä olevaa koulujen loppua. Mulle tuli ihan ikävä viljakkalalaisia sitä kuunnellessa :’) Yöllä mentii hyvästelemään meri ja mä juoksin ihan hulluna aalloissa. Tietysti kaikista hienoimmat vaatteet päällä… -.- Mut se oli ihanaa. Rantaviiva muuttu koko ajan ja me juostiin vuorottain sitä pakoon tai sitte suoraan päin. Mä tunsin itteni ihan pikkutyttöseks ja hullaannuin siihen mereen. Unohdin kaikki muut asiat ja vaan juoksin siellä. Kauan!  Sitte mentiin keräämään simpukoita kaikille pikkutytöille tuliaisiks ja jos Rebekka luet tätä, ni muistuta mua, että mulla on sulle “itepoimittuja” simpukoita ^^.

Paluumatka suju mitä erikoisimmilla busseilla (kuten se yks, jossa oli puistosta ryövätyt puupenkit ja lasiseinät) ja pysähdyksillä. Yöt ajettiin ja päivällä pysähdyttiin hotelliin lepäämään. Tai ei se mikään hotelli ollu, sellanen reppumatkaajien lepopaikka. Mut se oli just huippuhyvä meille Kotiin tultua mua väsytti ihan sairaasti koska bussissa en voinu nukkua. Ensin mun vieressä istu se nyrpee kaveri, mut sit se lähti ja siihen tuli mun hostserkku. Sit se meni kattoo leffaa ja mä ehdin jo riemastua että saan kaks penkkii; yhen pepulle ja toisen jaloille, mutta ei. Sit siihen tuli yks poika, joka halus keskustella mun kanssa matkasta. No mikäs siinä, mua vaan väsytti ihan himona. Ikkuna oli kylmä ja tärisi tajuttomasti ja toisella puolella istu se poika. En voinu nojata mihinkään, mutten voinu istuu suorassakaan. Mä kärsiiiin! En voinu vaihtaa paikkaa, ku se poika oli tullu siihen ihan vaan, ettei mun tarvis olla yksin. En kehdannu sanoo sille mitään ja sit keinuin siinä puolelta toiselle silleen, “aah, nukahdan.. EI; IKKUNA! aah nukahdan…EI; POIKA! aah, nukahdan..EI! IKKUNA!!!” Kärsivällisyys kasvaa…

Ai nii, me unohdettiin yks poika Brasiliaan Hahaa, oltiin Argentiinan puolella, ku tää yks soittaa “Entä mä?”. Olin ilkee, mut repesin. Nauroin ihan kippurassa, ope ei ihan niin paljoo, koska se poika oli Brasilian puolella yhessä hostellissa ja sen paperit oli meillä! No me ootettiin ja ope haki sen sieltä. Jotain mille nauraa jälkeenpäin. Opella on vaan huoli siitä, että huhu leviää ja kasvaa kaupungilla. Se oli kuitenki niin hyvä ja osaava matkanjohtaja, etten sitä sille toivois. Mun “eno”.

Lokki ja sen heijastus

kolmen maan rajalla

Aii, sellanen matka. Yhteensä tuli ajettua reilut 5000 km! Ihan varmasti unohdin paljon… mutta siinä päällimmäiset jutut.

Syppeliini

p.s. Kaipailen viestejä Suomesta… Haluun tietää mitä siellä tapahtuu, KERTOKAA MULLE!

p.p.s. ootte rakkaita <3

p.p.p.s. ihan outoo ku kaikki paikat on täynnä joulukoristeita ja mainoksia, ku on 30 astetta lämmintä…? tulee hassu joulu…

(: Que lindo dia :)

Ei ainakaan hiukan nopeet 3,5 kk…. !!!! Tää aika menee niiiiiiin nopeesti… Ei huh huh…

Mitäs uutta. No mulle kuuluu hyvää, niinku aina . Paitsi että mulla on (kai) kulttuurishokin oieita nyt. Koska nyt ollaan tultu siihen vaiheeseen (jo kauan sitten), että mä en voi enää leikkiä turistia tai vältellä vaikeita asioita selittämällä, etten ymmärrä Haha… Eli siis mä ymmärrän? No jos kielestä puhutaan, ni pärjään jo joo. En puhu (todellakaan) täydellistä espanjaa, mutta pystyn kertomaan päivän tapahtumat pienellä viittomakielituella Ja sit jos taas puhutaan kulttuurin ymmärtämisestä, menee vähän vaikeemmaks… Mä tykkään, mutta en kyllä tosiaankaa ymmärrä. Haha.

meidän mangovauvveliinit nami

Kaikki täkäläiset kysyy, että tappelenko mä mun hostperheen kanssa. Teitäki varmaan kiinnostaa; en. Se ei tarkota, että meil aina menis hyvin kaikki yhteen hiileen, mutta mä en jaksa tapella niiden kanssa. Ne tappelee jo keskenään ihan tarpeeks… Pari kertaa on tullu sellasia “tapauksia” että on jouduttu selvittelemään. Molemmat oli tapauksia, joissa mä en ymmärtäny, tein tietämättäni hassusti ja siitä nousi sitte tietysti kauhee kohu. Anteeks, jos en ymmärrä teidän tapoja… No mut kohtuullisen vähän on ollu sellasia “vaikeita tilanteita”. Täällä vaan noi tunteen on aina niin pinnassa, että täytyy koko ajan olla kovin varovainen…

Ja sitten kouluun… Hmm.. No se alkaa sujumaan jo sen verran, että joudun osallistumaan Mut eipä tuo kauheesti työmäärää lisää ku täkäläisestä koulunkäynnistä puhutaan. Osallistuin jo fysiikan ja kemian kokeisiinki. Ja ne meni paremmin ku Suomessa viimevuonna Se oli hauskaa. Varsinki ku vastasin “James Bond” kysymykseen jonkun atomin agentti-osasta. (Ei hajuakaan mikä se on). Yks päivä me mentiin kattomaan sellasta kuvioakropatiaa (tai mikälie olikaaaan) ja KAIKKI tytöt kuolas ja kilju niille jumppapojille. Olihan ne aika lihaskimppuja, mutta pojat ballerina-tutussa ei oo mun mieleen… Oli kuitenki ihan kiva show ja ei tarvinnu istuu luokassa. Samalla siellä oli sellanen draamaryhmä, jolla oli paljon kopsattavia juttuja. (jeje, que mala que soy…)

Täällä pitää kortilla maksettaessa aina näyttää henkkarit. No mulla se on kopio passista. Tänään menin ostamaan shampoota ja kassalla oli sellanen ihan nätti, mut vähän liian vanha (mulle..) poika. Ensin se repes mun passikuvalle ja mutisi jotain ittekseen. Sitte se katto sitä dokumentin numeroo ja koska Argentiina on iso maa, täällä on paljon väkee ja nuorten tyttöjen numerot siis on jonkun verran pidempiä ku pienessä Suomessa. Sen silmät levis ja se kiljas, että “MITEN VANHA!!!!!” (jos se olis täkäläinen numero, mä olisin jotain 60 vuotta vanha…) Mä hiukan nauroin, mutta jos joku, joka mut tuntee olis ollu siinä lähellä, se olis nähny mun murhanhimoisen katseen

Melki joka viikonloppu sataa. Aina ennen sadetta lämmöt nousee ja sen jälkeen on kuuma ja kostee. Täällä sade ei oo virkistävä juttu. Silloin vaan läkähtyy… Onneks on piaccere, terere ja ilmastointilaite. Nyt on vielä kevät (onneks) ja mä oon jo kuollu kuumuuteen monta kertaa. Siinä on vaan se hyvä puoli, että kesällä hikoillessa (paljon) (HYI) kuulemma laihtuu aina ihan sikana. Jeshhh. Mulle on vaan tosi kiusallista jo pientenkin kainalolaikkujen kanssa. Saati sitte silloin ku kaikki vaatteet liimautuu ihoon. Täällä se on normaalia, mutta mä en totu siihen ikinä.

TERERE

Kaikkee hassuu tapahtunu. En muista enää paljoo ees. Pitäis kirjottaa enemmän ylös. Mut nää mun päiväkirjahankkeet on aina vähän sellasia alkaa hienosti – loppuu nopeasti -tyyppisiä. No yhen kerran repesin kun hostpapa tuli OSTOSKÄRRYJEN kanssa kotiin. Ja kaikesta parasta oli, että ne kärryt oli ihan täynnä ostoskasseja! Edellisen kerran se unohti moponsa parkkipaikalle ja nyt se tulee ostoskärryille :p Haha… no se oli kysyny luvan lainata kärryjä, että saa vietyä kaikki pussit kotiin. Nii ja sitte kuulin, että täällä Resistenciassa on toinen suomalainen tyttö! Täytyy ettii se! Hiukan siistii olis päästä juttelemaan jonku kanssa joka ymmärtää kieltä ja joka ajattelee niinku ei-latino

Ainii ja mä möhläsin taas…. Menin musaopistolle yksin, koska mun sisko ei päässy mukaan. Olin ekaa kertaa siellä yksin ja ihan pihalla kaikesta. Se opisto on sellanen iso talo, jonka keskellä on “katollinen sisäpiha” (haha mun selitykset) Ja sen sisäpihan ympärillä luokat ja yläkerrassa lisää plus parvekkeet. Mä istuin sinne ala-kertaan odottamaan että mun tunti alkais. Tapasin yhden pojan, jonka olin kai joskus nähny jossain aikasemmin (Jesh ees joku “tuttu”!) ja jäin juttelemaan sen kanssa. Sit joku nainen tuli sanomaan jotain, mistä en saanu selvää ja se poika pomppas pystyyn ja lähti liikkeelle. Sit se käänty kattoo, että mihin mä jäin ja tarttu mun ranteesta kii ja talutti mut keskelle pihaa. Mä olin ihan pihalla mitä tapahtuu, joten en siis huomannu, että parvekkeille ja luokkien eteen oli kerääntyny jotain 50 ihmistä kattomaan. Me pysähdyttiin lipputangon luokse ja sit mä oivalsin mistä on kyse, melkein. Se poika alko laskemaan lippua. Periaatteessa silloin pitäis olla ihan hiljaa. Mähän en sitä tienny/ ehtiny miettii, joten pälätin koko ajan. Sit ku se sai liput (Argentiinan JA Chacon) alas, se yritti avata solmuja, turhaan. Se ei meinannu millään saada niitä auki ja mä vaan repeilin kaikelle. Sit joskus parin tunnin päästä, ku se vihdoin sai ne solmut auki, se työnsi liput mulle ja me marssittiin “juhlallisesti” pois. Me vietiin liput yhteen luokkaan ja meitä vastaan tuli se sama nainen ja se rupes huutamaan mulle: “Kato nyt miten rypyssä tää on…. Aurinko ylöspäin!!!… RUMAA RUMAA!!!…” Mä olion niin häkellyksissä ja nauruhepulissa, että nauroin sillekkin. Virhe. Se katto mua hiukan kylmästi Näille on nää isänmaalliset jutut tosi tärkeitä ja vakavia. Ja mä puhuin ja nauroin ja kannoin lippua rumasti. Mut mitäpä pisti suomalaisen blondin siihen hommaan. Mut työnnettiin siihen väkisin, joten en jaksa kantaa syyllistyyttä niiden lipun häpäisemisestä

Olin viikonloppuna taas leirillä. Tällä kertaa adventistejen. Mä oon nyt pienessä “kriisissä” sen kanssa, että miten paljon mun pitäis osallistua niiden juttuihin. Koska kaikki mun parhaimmat kaverit on sieltä kirkosta, mutta toisaalta mä koen vähän vaikeena mennä aina niihin tilaisuuksiin. En pelkää oman itteni puolesta, mutta mietin, että mihin mä haluan ihmisiä mun elämällä kutsua. Ja lisäks ne ajattelee aika jyrkästi meikäläisistä Mut mä oon vapaa, kiitos siitä. Mut takasin leiriin. Se oli ihan mahtavassa paikassa! Paras viikonloppu täällä. Kivat kaverit, hyvää ruokaa ja ISO RANCHI! Se oli siis joku SUUUUUUUUUUUUUUUUURI maatila, jossa kasvatetaan, lihotetaan ja tapetaan lehmiä. Ihan mahtava paikka. Ja kaiken lisäks, ku se ei ollu mikään turisteille tai matkaajille tehty “muka alkuperäinen” vaan se oli oikeesti jonkun perheen tila, jokka anto noiden pitää leiriä siellä. Yhtenä päivänä mentiin kävelylle. Käveltiin pari tuntii, mut ei päästy vielä toiselle rajalle ! Se maasto vaihteli tosi paljon sellasesta kuivasta arosta isolehtiseen “viidakkoon” (siel oli liaanejaki!) ja palmuja riitti. Sen paikan nimiki oli “Los Palmares”.  Ja ihan parasta oli, kun yks pappa vei mut kiertoajelulle lava-autolla (mä istuin tietty lavalla!) ja se oli ihan ku joku safarimatka! Tie vaan pöllys. Aijaiii… ihan parasta Mä nautin siitä luonnosta kyl ihan täysillä. Mut kuuma ehti tulla. Sit yks yö siellä tuli myrsky ja jouduttiin äkkiä evakuioimaan teltat ja sullouduttiin sisälle pieniin tiloihin. Haha, perusleiri. Kaikki täällä on niin villejä. Jos pelattiin jotain, voittajat hakkaa kattopeltejä tuoleilla ja karjuu suoraa huutoo ja ja häviäjät laulaa jotain laulua että “tuomari on tyhmä..” Ja mä katoin ihan ihmeissäni, että mitä porukkaa tää on Mut ne on kivoiiiii.

"Maijal oli karitsa.."

tää on mun maailma

Kauas on pitkä matka.

ulkoisesti ruma, sisäisesti herkullinen <3

Ja kai mun on pakko mainita tässäkin… MÄ PÄÄSEN BRASILIAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAN! Ihan tajuttoman siistiä. Meidän koulun abit tekee aina matkan Brasseihin vikan vuoden lopuilla. No mä oon täällä vasta kolmosella (abit on vitosii), mut se ope joka järjestää, on mun host-eno ja se lupas ottaa mut ja mun siskon mukaan… YEEEEEEEEEEEESHHHH!!!!! On ihan himo upeeta, koska pääsen näkemään Icuacun putoukset, vuoria, meren, suurkaupungin, mini “disneyn” (se on joku muu mut..) ja kaikkee siistii!!! On ihan huippu matka. Ikinä uudestaan en saa tällästä mahdollisuutta päästä yhes muitten nuorten kans näkeen kaikki hienoimmat jutut ja ihan kohtuuhintaan. Koska se on näille paikallisille ihan semijees hinta, ja täällä nää raha-asiat ei oo Suomen tasolla, mulle tää matka on aika upee mahdollisuus. Toisaalta tuntuu vähän pahalta, ku oon saanu kaiken niin helposti ja asun toisessa maassa ja matkustan kolmanteen ja… Mutta nyt sitä pitää mennä ku on nuori ja vapaa ja jalat kantaa.. Ja vaikka salilla oon nyt käyny sen kolme kuukautta, bikinit ei oo mukavin asu.. ja adventistit (oon adventistikoulussa) on ihan himourheilijoita kaikki! Mutta toisaalta, jos me oltais kaikki vähän lihavampia, me oltais kaikki vähän lähempänä toisiamme!

Nyt alkaa väsyttämään ja huomenna on koulua. Tänään lintsasin, koska “oltiin väsyneitä leiristä” ja “valmistauduttiin brasilianmatkaan”. Oompas mä pahis Tuskin menetin mitään Hahaa, Chau rakkaat. Mul on ikävä, mut mä en anna sen häiritä.

Mate ja Andrea

mate <3

p.s. Oon riippuvainen matesta. Mun päätä särkee jos en juo sitä. Narkkari. Luokiteltaiskohan se Suomessa huumeeks..? Mut onhan kahvikin koukuttavaa…

BESOOOOOOOS!

Don’t worry, be happy!

Duuu, du du duu du dudu duudu duudu duuuuuu, duudu duudu duuuuuuuu!

Tää yritetään pitää mielessä kun oon vaihtaritunnelmat pielessä. Jestas, mikä Ruuneberi. Hei siis taas täältä ylösalasesta maailmasta. Tosin paikalliset ajattelee, että “ylöspäin” on ylöspäin täältä katsottuna, mutta oottekos koskaan nähny karttaapalloo, jossa olis päällimmäisenä Etelä-Amerikka, ei kyllä siellä yleensä nököttää Pohjoisnapa ja Korvatunturi. Mutta annetaan niiden ajatella miten ajattelevat, vaikka ihmeellinen google mapsikin sanoo, että Suomi on pohjoisessa ja Argentiina ylösalaisin. Mulla on sellanen kiva Karttapalloterotin, jolla on kiva demonstroida, että miten “oikein päin” ollessaan se pysyy pystyssä (koska se lättänä terotusosa on siella alhaalla) mutta Argentiinan ollessa ylhäällä se kellahtaa kumoon. Noh.. Oli miten oli, se aiheittaa vaan nyrpeitä nokkia täällä

Nyt alkaa olla kuuma. Kun asteet kohoo yli kolmenkymmenen ja mä läkähdyn, nää vaan nauraa ja sanoo, että ei tää viellä mitään oo. Kivan lämmin kevätpäivä… Anteeks mitä? Odotan pelolla kesää ja rakastun joka päivä uudestaan ilmastoinilaitteeseemme, joka siirretään kesäksi meidän huoneeseen pois uuden paremman tieltä. Mä olen kiitollinen Täällä kuumuus ei tarkota sitä että tuntuu kuumalta, kuuma on silloin, kun vaatteet liimautuu hiestä kiinni ihoon ja kun kananmunia voi paistaa maantiellä. Mä aion kokeilla. Sitä ei joka päivä Suomessa tehä Pomppikaa te siellä lehtikasoihin ja syökää sieniä, mä tuun ens vuonna mukaan. Mulla on ikävä mun punaisia hai-saappaita.

Edellistä edellisenä (eli toissa-) viikonloppuna olin paikallisten hellareitten leirillä. Oli kivaa! Ennen leiriä, mulla ehti käydä pieni epäilys, että mitäköhän siitä tulee, kun mut ohjeistettiin ottamaan oma lautanen ja omat vessapaperit mukaan. Mutta kaikista ennakkoluuloista huolimatta se oli upee leiri ja sain paljon uusia kavereita. Toivon, että pääsisin useimmin niiden nuorteniltoihin ja löytäisin jotain tekemistä sieltä seurakunnasta. Nyt vaan tää (HUIMA 3KM!!!) välimatka ja se, etten saa kulkea yksin vaikeuttaa asiaa. Mutta toivotaan että jatkossa se helpottuu.

Viime viikon oli kuuma, jotain 39 astetta. Salille kävellessä ehtii jo kuolla saati sitten siellä ollessa ja paluumatkalla. Torstaina meidän kissa synnytti neljä pientä vauvveliinia. Yhden mustan, yhden oranssin ja kaksi harmaata. Nimesin mustan jo hyvin perinteiseski “Lakuksi”, tosin näille se on aika uus sana. Perjantaina lämmöt nousi 42 asteeseen. Ja koska nyt on kevät, se tietää sadetta. Joopajoo.. tulvalta se enemmänki vaikutti! Siirrettiin meidän patjat olohuoneen lattialle, ilmastointilaitteen alle ja nukuttiin tyytyväisenä, vaikka ulkona sato ihan kaatamalla. Mut sitte kuudelta aamulla isosisko rupes hyppimään meidän päällä, että herätkää! Sitte kaikki rupes huutaa ja kiljuu ja koko talo heräs kattomaan. Mä nousin ylös ja huomasin seisovani vedessä Vesi oli valunu oven alta sisälle ja siskon patja oli ihan märkä. No sitte vaan lastalla vesi ulos, patja kuivumaan ja takasi nukkumaan toiseen huoneeseen ja kärsimään kuumuudesta. Haha… nyt uskon oikeesti olevani tropiikissa!

Sunnuntaina kaikki sukulaiset oli syömässä asadoo (grilliruokaaaaaaaa) mun hostpapán synttäreiden kunniaks, aika hulinaa… Sattu hassusti, että mun oikeella isällä on synttärit samana päivänä Se on kivaa kun kakskymmentä ihmistä ahtautuu samaan pöytään syömään ja kaikilla on asiaa. Ja ruoka on hyvää… aaah…. Tähän lähelle avattiin sellanen Piacere (nautinto); maailman paras jätskikauppa ! <3 Aion muuttaa sinne kesällä, koska siellä on ihanan vilponen ja siellä tuoksuu jäätelölle

Espanja alkaa sujumaan jo sen verran, että google translaattoria en oo tarvinnu pitkään aikaan, muutoin ku koulujutuissa. Tosin mulla on pari kaveria jotka osaa enkkua, mut en nää niitä turhan paljoo.. Täytyy ruveta lukemaan jotain lastenkirjoja espanjaks, että tulis sanavarastoo… Niissä on yleensä kuitenki yksinkertaista kieltä. Ne mun “espanjantunnit” sen mun tädin kanssa on jääny… olis kyl kiva oppii ihan kirjakieltäkin, eikä vaan täkäläistä murretta. Oon kuitenki onnellisesti päässy paikkaan jossa ei shösshötetä. Muualla Argentiinan espanja on tunnettu siitä, että ne muuttaa kaikki “ll:ät” shösshöksi, mutta täällä ne sanoo sen niinku “Z” ja espanjassa kai “lj” joka taas näille on hyvin muodollinen. Mutta loppujenlopuks kyllä se sama kieli on

Ilmastointilaite ja terere, niistä on mun tuleva kesä tehty. Nyt vielä koitan päästä ulkoilmaan, kun sielä vielä pystyy olemaan. Nauttikaa syksystä, CHAU!

p.s. Yks hauska juttu.. Tänään hostmamá oli lähdössä jonnekki ja sitte se huomas, ettei mopo ollukkaan pihassa. Saatiin pientä jännitystä elämään, ku luultiin että se on varastettu. Hetken mietittyään hostmamá tajus, että hostpapá oli menny kauppaan mopolla, mutta palannut jalkaisin Ja sieltä parkkipaikaltahan se mopedi sitte löyty… Ja mä sain taas nauraaaaaaaaa!

p.p.s. mulla on kuvanlisäysongelmia… mutta koittakaa kestää pelkkää tylsää tekstiä

Perus latinoelämää

Elämää, ei sen enempää… mut ei kyllä vähempääkään! Kaksi kuukautta maailman tällä puolen on sujunu melkeimpä huomaamatta, tosi nopeasti. Vaikkei enää kaikki olekkaan niin uutta ja ihmeellistä, on tää elämä hyvin eksoottista päivittäin. Suurimman osan ajasta mä vaan elän tätä uutta erilaista elämääni sen enempää sitä miettimättä ja sit taas toisinaan iskee se pieni hetki, jolloin tajuan asuvani oikeesti toisessa maailmassa. Se iskee vaan silleen yhtä-äkkiä “Mitä ihmettä mä täällä teen?!”

( : siskokset : )

Kulttuurishokkia ei oo viellä näkyilly, mutta sellasta pientä kulttuuriturhautumista kylläkin! On niin monia asioita, jotka me suomalaiset ajatellaan ihan eri päin. Jotenkin nää saa tehtyä yksinkertaisista asioista vaikeita. Esimerkiksi jostain pienestä pulmasta saadaan kasvamaan kunnon sotku, kun se joko jätetään huomioimatta tai siitä tehdään koko maailman tärkein asia. Ja mä ihmettelen, että miksi sitä pulmaa ei vois vaan ratkaista ja jatkaa elämää. Suurin ongelmallistaja jonka olen tavannut, on meidän matikanopettaja. Itse hän kyllä osaa asiansa, mutta ei todellakaan kykene opettamaan sitä toisille! Yhdellä tunnilla aiheena oli yhtälöparit (tai siis aika monellakin, mutta yhdellä niistä…) Lasku oli todella helppo, koska toinen pari oli jo valmiiksi y-muodossa. Ihmettelin vähän, kun kaikki ähki sen tehtävän kanssa niin kauan, mutta kun opettaja teki vastauksen taululle, mä ihmettelin enää vaan, että miten ne oppilaat on ikinä oppinut edes kertotauluja. Kahden välivaiheen pikkuisesta laskusta se opettaja sai täytettyä 1,5 taulua. Se on taitoo tehdä asiat niin monimutkaisiksi! kun kysyin tunnin jälkeen, että miksei näin, opettajalle katto ihmeissään mun paperia ja sano, että voihan sen noinkin tehdä… Matikantunnit on ainoita koulussa, johon voin osallistua. Periaatteessa opettajien pitäis antaa mullekin jotain tekemistä, mut suurin osa vaan sanoo, että katotaan sit joskus. Joten mun koulupäivät menee siinä kivoja kukkia vihkoon piirrellessä ja lentäviä pulloja väistellessä.

Mun perhe on tosi latino. Koskaan ei oo “ihan jees” tai “ok”, vaan aina on joko “IHANAAAAAAAAA!!!” tai “KAMALAAAAA!!!”. Kaikki tunteet on niin ääripäitä ja aina lähtee ääntä. Suomalaisen silmissä nää tappelee tosi paljon, mutta kun paremmin tutustuu, niin ne vaan nauttii siitä. Nää on ikiteinejä tunne-elämänsä kanssa! On vaan opittava olemaan “coolisti” välittämättä näiden purkauksista. Mä oonki ihan ihmeellinen jääkalikka täällä. Jos nautin, hymyilen niille kohteliaasti ja jos mua ottaa päähän, mä silti hymyilen niille kohteliaasti. Ei sillä, kyllä mä pystyn täällä relaamaan ja kertomaan niille jos joku mättää, mutta useimmiten katson parhaaksi hoitaa asiat itte. Näiden tapa hoitaa asioita on myös niin latino

Argentiinalaiset on juhlijakansaa, kaikki yöt vaan juhlitaan ja nukkuminen on turhaa. Mun onnekseni mun sisko ei oo  bailaajatyyppiä ja meidän illat kuluu lähinnä kavereitten kanssa matee juodessa. Mä nautin siitä, kun porukka vaan juttelee ja soittaa kitaraa. Kaikki on täällä aina iloisia (paitsi kotosalla..) ja KAIKKI LAULAA koko ajan! Nyt alan jo päästä jyvälle mistä porukka puhuu ja ehkä vähän kommentoimaan ilman tulkkiakin. Parasta on kun ollaan jossain isolla porukalla ja ei tehdä mitään. Mulla on tavallaan kaksi kaveripiiriä täällä. Mun koulukaverit ja sitten nuorten noiden seurakunnasta. Molemmat on mukavia, mutta paremmin mä viihdyn niiden srknuorten kanssa, koska se porukka on vähän vanhempaa ja niillä on hauskemmat jutut.

väsynyttä porukkaa

Adventistiperheeseen muuttaminen herätti vähän kysymyksiä Suomessa ja hellaritytön muutto adventistiperheeseen herättää kysymyksiä täällä. Tosin täällä sana “helluntailainen” tarkoittaa jotain muuta kuin Suomessa. Arkena elämä on ihan normaalia, mutta lauantaina on näiden pyhäpäivä. Silloin ei esim, katsota telkkaria tai kuunnella maallista musiikkia. Mulle se pieni tauko jatkuvasta saippuaoopperoista ja keskusteluohjelmista on vaan tervetullut, vaikken koe olevani sen pyhempi jos jätän simpsonit lauantaina väliin. (Jonka katsominen espanjaksi vaatii hermoja…) Jos ajatellaan, että telkkari on pahasta, miks sitä sitten kattotaan ylipäätänsäkkään? Noh, suuremmitta ongelmitta tää elämä sujuu, ja kirkosta ittestänsä en tiedä, mitä ne opettaa, mutta tää perhe ainakin tahtoo tehdä siten, miten asiat oikeaksi ymmärtää. Saakoon he siis ymmärrystä.

Pari viikkoo sitten käytiin perheen kanssa Corrientesissa, se on tossa 30 km päässä oleva Corrientesin kaupunki Corrientesin provinssissa DD haha, olipas hauska… Me mentiin sinne bussilla. Resistencian ja Corrientesin välissä on iso joki Rio Paraná. Me ylitettiin joki kolme kilometriä pitkällä sillalla. Se on aika komee näky. Corrientes on 200 vuotta vanha kaupunki ja sitä pidetään täällä tosi kauniina. Ja kyllä se heino paikka olikin. Ite kaupunkiin en vielä ehtiny tutustuu, mutta me mennään myöhemmin shoppailemaan sinne ja kesällä siellä on hieno hiekkaranta, mihin pääsee käristämään itteensä. Tällä visiitillä me käveltiin se rantaviiva sillalta pohjoiseen päin. Av. Costanera. Koko matka oli täynnä kivoja käsityökojuja ja eläintarhoja ja chipa-myyjiä. Mä näin ekan kerran täällä kunnolla vettä, vaikka Rio Paranásin vesi onkin aika ruskeeta ja rumaa.  Mutta kun kaukaa kattoo niin ei sitä huomaa

Rio Paraná

Kahden kuukauden aikana oon ollu kahdeksissa synttärijuhlissa… Se osa latinokulttuurista on siis nähty. Normaalisti ihmeset vaan juttelee ja kuuntelee musaa tai tanssii ja syö. Sitten ku kakku tuodaan sisään, alkaa kauhee möly ja joku lauluntapanen Se on hauskaa… Paras kakkujuttu oli, kun joku oli pilallaan pannut kakkuun 50 ihmekynttilää, joita ei saa sammumaan millään. Niistä tuli kauhee roihu ja se oli liian kuuma, että siihen ois voinu koskee. Sitte mun siskon poikaystävä pläjäytti märän keittiörätin koko komeudessaan kakun päälle. Mä nauroin ihan kippurassa! Kakun kova suklaakuorrute oli sulanu mössöks ja kynttilät uponnu poikittain mössöön. Puolet kynttilöistä sytty uudestaan omia aikojaan ja mun maha alko olla jo kipee nauramisesta. Lopulta me onnistuttiin saamaan palat siitä ja aaaaah se oli hyvää

Täällä on tosi iso juttu tytöille täyttää 15 vuotta. Se on oikee tuhlauspäivä! Olin yhen tytöt synttäreillä (jota en ees ollu nähny aikasemmin, mut mitäs sillä välii, olin kutsuttu..!), ne pidettiin sellasella golfkentän juhlapaikalla ja sinne piti pukeutua “elegantisti”. Mä sain jonkun verhoa muituttavan puvun, josta tuli loppujenlopuks ihan hieno. Paikanpäällä kuitenkin teemana oli paremminkin joku arabialainen aladdin-hovi… Ovella vastassa oli napatanssija ja turbaaniin pukeutunut lyhytkasvuinen henkilö, jota se päivänsankari kohteli aika törkeesti. Koko juttu oli monta kertaa isompi ku mitä olin kuvitellu ja siellä oli noin 200 vierasta. Me istuttiin pöydässä, kateltiin koristeita (jota oli paljon!) ja kaikki seinät oli vuorattu päivänsankarin mallikuvilla. Nii ja tietty me syötiin siellä…pieniä pizzapaloja, jotka oli ihan hyvii ja sellasia jättiranskalaisia, joissa oli ihan liikaa suolaa. Jopa ranskalaisten pahvitötterössä oli sen tytön kuvia! Sitten itte juhlakalu saapu paikalle KAMELILLA! No joo.. se ei ollu aito, mut aidon kokonen kylläkin! Sitte alko jatkuva hali ja onnitteluvirta ja samalla kameramiehet kierteli taltioimassa terveisiä ja tunnelmia. Mä osaan nolata itteni täälläkin. Pöydät oli laitettu oikein nätisti ja niissä oli pitkät pöytäliinat. Siispä mä en tajunnut, kuinka hempuloita ne loppujenlopuks oli ja otin pöydästä tukee kun yritin nousta jaloilleni mun host-maman tappajakorkokengillä. Lopputuloksen varmaan jo arvaatteki: pöytä kaatu ja kaikki mehut ja jäähilejuomat lensi ympäri lattioita. Viereisessä pöydässä joku alko taputtaa, sitte kaikki lähellä olevat ja loppujenlopuks koko sali taputti mun mokalle, vaikka tuskin ne kauimmaiset ees taju mistä oli kyse. Ja mä menin pöydän alle nolona piiloon. No sitten mä ajattelin korjailla mokaani ja lähdin hakemaan vessasta paperia, mut se päivänsankari olikin siellä vaihtamassa edustusasuaan ja -meikkiään ja sain kauniit espanjankieliset huudot, että miten sinne ei saa tulla kesken kaiken. Mistä mä olisin voinu tietää?!! Otin paperit ja hilppasin takavasemmalle. Sitte ku aloin siivoomaan sitä isolla paperimäärällä, kaikki mun kaverit rupes huutaa, että älä ny tollee tee, täällä on palkattuja palvelijoita.  Onneks se kohtaus loppu kun valot sammu ja lauma napatanssijoita tuli keikuttamaan peppujaan ja löllöttelemään mahojaan. Sitte ilmesty itte sankari puettuna miljooniin huiveihin ja se rupes tanssimaan jotain arabialaista tanssia. Mä ehdin jo luulla että se aikoo oikeesti heittää kaikki vaatteensa pois, kun huiveja vaan lenteli pitkin yleisössä kuolaavia poikia. Ja niistä huiveista tapeltiin. Ainii ja ne juhlat alko vasta kymmeneltä illalla. Me lähettiin jo neljältä, mut ne olis vielä jatkunu aamuun asti. Mä olin kiitollinen, kun sain heittää ne korot jaloistani. Mutta olipa kokemus.

Espanja, castellano… mitä se nyt ikinä onkaan, sujuu jo vähän. Tajusin olleeni täällä jo kaksi kuukautta ja aloin puhumaan. En paljoa, mutta edistystä sekin. Koulussa ymmärrän jotain vähän, jos jaksan yrittää, mutta Tuntematon sotilas on vähän häirinnyt mun keskittymistä. Mä vaan luen sitä tunnilla ja opettajat on onnelisia, kun niiden ei tarvi keksii mulle muuta tekemistä, ei sillä että ne keksis, ei ne jaksa vaivautua… Luokkakaverit on jo tullu tutuiks, enkä enää oo niin vieras luokassa. Meillä on oikeesti koulun paras luokka. Tosi hyvä yhteishenki ja kaikki on mukavia. Ja haha, parhaat naurut mä sain koulussa siitä, kun yhtenä maanantaina lähdin pari tuntii aikasemmin viulutunnille (saan hilpata koulusta sen ajan! ) ja lähdin hakemaan mun laukkua luokasta. Luokka oli lukossa, koska meillä oli silloin tunti sellasessa teatterisalissa ja mulla oli kamala kiire. Huomasin, että yhestä ikkunasta puuttu kalterit (mitä täällä on joka paikassa) ja hyppäsin siitä sisään hakemaan mun kamat. Sitten kun ähkin ja puhkin itteni ulos sieltä pimeestä luokasta ja sokaistuin auringosta, mun edessä seiso joku abien opettaja ja katto mua tosi ihmeellisesti. Mä en osannu sanoo mitään järkevää espanjaks, joten mä sanoin “CHAU!” ja lähdin laukkaamaan bussille, koska mulla oli tosi kiire. Seuraavana päivänä mä nauroin itteni kipeeks, koska siihen ikkunaan oli ilmestynyt kalterit “kun kerran kiltit vaihto-oppilaatkin hyppii ikkunoista sisälle….”.

Kolmen vuoden tauon jälkeen mä pääsin takasin viulutunnille. Nyt uskon, mitä mun aikasemmat opettajat sano mulle, koska nää opettajat täällä huomauttelee samoista asioista. Toistaseks soitan mun siskon viululla, mutta aion ostaa oman, koska täällä ne on ihan himo halpoja! Ja uskokaa tai älkää mä käyn salilla. Joo. Mun perhe oli ymmärtänyt mun papereista, että mä tykkään kuntoilla ja ne oli ilmottanu mut 3 x / vko salille. Saatte takasin Suomeen oikeen habanaisen! Lisäks mulla on kaksi kertaa viikossa käsipalloo. Muuten nää uudet harrastukset on ihan kivoja, mutta ne on aamulla ja kuka jaksaa aamuyhdeksältä nostella puntteja? Onneks mulla on kivat kaverit mukana ja onneks ne ei osaa englantia. Mun on pakko opetella espanjaa.

Jäätykää syksysateissanne, täällä on yli kolmekymmentä astetta! Paitsi että tänään oli sadepäivä… ja mä nautin siitä! Mä en menny tänään kouluun, koska oon kipee. Mulla on pikkuyskä ja kaikki on melki hälyyttämässä ambulanssia, sitte mä nauran niiden panikoinnille ja rupeen yskimään koska nauran ja sitte ne hätääntyy lisää ja sitä kierrettä ei saa loppumaan. Kävin lääkärissä ja sain epäilyttävän antibioottikuurin… Silmät kiinni ja suuhun vaan…

Kuukausi takana!

Toissapäivänä tuli kuukausi siitä, kun jätin rakkaan Suomen ja muutin keskelle viidakkoa. Noh.. tää Resistencia ei ole viidakkoa nähnytkään (jos koulua ei lasketa mukaan). Ainoot apinatkin olen jo tavannut… ja nekin löytyy yllätysyllätys meidän koulusta  :D

ilkimys

Kuukauden aikana on ehtinyt tapahtua paaaaaaljon sellaista, mistä en ole ehtinyt kirjoittaa. Kaikki ei mahdu tähään blogiin, mutta jotain kuulumisia yritän aina sillointällöin pistää.  Ensimmäinen kuukausi on mennyt tosi nopeasti. Viikko Cordobassa, kolme viikkoa Resistenciassa kotona, kaksi viikkoa koulussa ( paitsi että toisella viikolla oli 1 koulupäivä…)  ja  viikko kuumuutta.

Täällä on talvi, ja paikalliset jäätyy 25 celsiusasteessa…. -.- Ja mä olen hullu, kun kuljen t-paidalla. Eilen oli harvinaisen lämpöinen talvipäivä, vähän yli 35 astetta. Jos näiden talvi on tälläinen, en halua tietää millainen näiden kesä on!  Onneksi meillä on ilmastointilaite kuumia päiviä varten. Ja se jopa ihme kyllä toimii!

Koulu. Kun ensimmäisen kerran astuin autosta ulos ja näin monta kymmentä latinoa odottamassa koulun ovien aukeamista, tuli aika ekaluokkalainen olo. Kaikki toljotti mua kuin jääkarhua viidakossa (näin se menee), tai suomalaisena olen pikemminkin hirvi. (yhtä kaunis <3). Mä tykkään mun luokkalaisista, ne on oikeesti ton koulun aatelia. Ja siellä on jopa kolme ihmistä jotka puhuu englantia! (niiden lisäks tiedän yhden tytön…) Tunnit on aika pitkiä, mutta ei kovin tylsiä. Oppilaat joko pelaa uunoa, nukkuu, opiskelee suomea, syö eväitä tai painii takaosassa. Ja tytöt tekee lettejä. Lettejä, lettejä, lettejä, aina vaan lettejä. Ja arvatkaa vaan kenelle! Mä en ees jaksa laskee, kuinka monta kertaa päivässä joku tulee tekemään mulle mitä nöyryyttävimpiä tötteröitä päähän tai viilaamaan mun kynsiä. Se on aika kiusallista istua ison tyttölauman keskellä, kun kaikki hypistelee vaatteita, hiuksia ja sormia. Pojat karkaa aina silloin kauemmas, eikä pelasta mua siltä stailausporukalta, vaikka ne tietää kuinka mä kärsin sisäisesti Ne vaan säälii mua. Musta tuntuu, että oon niiden tyttöjen uus barbie-päälelu jolla on kiva leikkiä! Ne on mukavia, mutta mun täytyy jotenkin oppia sanomaan ei Koko koulu puhuu nyt salmiakista. Vien pussillisen maistiaisia ja siitä synty oikee kohu. Ne jotka jäi ilman, pyysi mua tilaamaan Suomesta lisää. Pitäis kai…

Chicas!

Viljakkalalaiset, uskokaa tai älkää, mutta täällä opettajilla on vielä vähemmän auktoriteettia kuin tiedätte-kyllä-kellä. Kaikella rakkaudella voin sanoa että jos siellä ollaan kehityksessä kivikaudella, täällä ei olla vielä kivee nähtykään. Opettajia kiinnostaa just sen verran, että tunti pidetään, jos opettaja sattuu tulemaan paikalle. Jotkut opettajat ovat niin edistyneitä, että jopa kirjoittavat jotain taululle, useimmat vain istuvat läppärinsä takana. Oon aina ihmetellyt, miksi Suomen koulutustasoa kehutaan niin hyväksi, koska mun kokemus on ollut vähän toista… mutta jos muualla maailmassa se on tälläista, on Suomi munkin mielestä ansainnut tittelinsä.

Mun host-sukulaiset on kivoja. Ne käy meillä aika usein ja solkottaa espanjaa nopeeseen argentiinan tyyliinsä. Tätejä, enoja, serkkuja ja jotain epämääräisiä, joista en oikeen oo perillä. Paikallinen kulttuuri on paljon perhekeskeisempi kuin Suomessa. Täällä ei oikeastaan koskaan saa olla yksin. Jos joskus sattuu löytämään rauhallisen hetken vain itsellensä, tulee heti joku kysymään haluutko juoda matee tai mennäänkö johonkin. Ihmisiä on paljon ja ääntä on paljon. Päivässä saa kuulla paljon espanjaa. Alan jo oikeestaan ymmärtää kaikki perusjutut, kunhan ne puhuu h    i    t   a   a   s   t   i. Puhumisesta ei vielä tuu kyllä yhtään mitään. Mut ehkä sekin sit aikanaan… Mun host-täti alkoi pitää mulle espanjantunteja. Hitaasti, mutta varmasti…

Mulla ei ekan kuukauden jälkeen ole vielä ylitsepääsemätön ikävä kotiin. Ikävä on, mutta sellainen siedettävä. Lähinnä täällä kaipais jotain täysjärkistä ja kielitaitoista keskustelukaveria. Vaikka nää ihmiset täällä onkin tosi kivoja, ei mulla ole ketään, jonka kanssa oikeesti vois puhua. Toisten kohdalla siksi, ettei meillä ole yhteistä kieltä ja kielitaitoisten kanssa siksi, etten näe niitä koskaan kahdenkesken tai muuten rauhallisissa tilanteissa. Ainoo mitä pääsen puhumaan on aina se sama litania; Suomi on kylmä, en asu iglussa, sauna on hyvin jännä paikka ja me syödään Suomessa paljon perunamuussia… ja nii, täällä on joku yleinen harhaluulo että HAKUNAMATATA on suomea!!! Tosi moni on tullut kysymään multa mitä se tarkoittaa. Ja mä nauran niille.

Mitäs muuta… tänne on alkanut ilmestymään trooppisia hyttysiä ja mä olen ihan pulassa niiden kanssa. Kesällä niitä on kai aika paljon. Pitää varmaan hommata sellanen prinsessaverho mun sängyn ympärille PINKKI! Tai sitten ei… Eilen kävin shoppailemassa vähän kevyempiä ja kesäisempiä vaatteita, kun huomasin mun suomalaisten “kesävaatteiden” olevan liian kuumia tälle vyöhykkeelle. Ja yks tärkee huomio: meidän papukaija ei tykkää musta. Aina kun vien pyykkini kuivumaan, mä hoen sille “kiitos, kiitos, kiiiiitos, kiitooooooooooos, kiitossss, kiitos…” Mutta se kiittämätön ei ymmärrä vastata takasin. Ja se on aika tarkkanokkanen vaikka sokea onkin. Aina kun kävelen ohi, se yrittää puhkaista mun silmät. Ja mä näytän sille kieltä. Eläinrakas ihminen. Olisinki, jos Loro olis ihmisrakas eläin!

Nyt täytyy lopettaa kirjoittaminen, mutta siinä taas vähän uusia kuulumisia ))

“Soy de Finlandia”

Nyt riitti laukkujen ja pussien raahaaminen, mä sain vihdoinkin vaatekaapin!

leiriporukkaa )))

Leiri loppui viikko sitten ja lähellä asuvien vaihtareiden host-perheet tulivat hakemaan omansa pois. Meidät, jotka asutaan VÄHÄN kauempana lykättiin bussiin. Mä olen ainut vaihtari Resistenciassa, joten sain matkustaa 13 h yksin. Bussi oli kiva. Paaaaaljon kivempi ku lentokone: Penkit oli ainakin kolme kertaa leveemmät, kaks kertaa pehmeemmät ja ruoka syötävää. Bussissa suurin ongelmani oli  aika. Bussin etuosassa oleva kello ei tiennyt mitään, kännykkäni oli päättänyt ottaa omanloman, Ipodini eli omaa mielenkiintoista elämäänsä ja pienellä taskukellolla oli kauhea kiire eteenpäin, joten lopputuloksena oli, että kysyin noin puolentunnun välein vieressä istuvalta mieheltä “Resisstencia?” ja joka kerta hän vain nauroi ja pudisti päätään. Tein tätä noin kolmen tunnin ajan, kunnes vihdoinkin tajusin nukkua. Ehdin juuri päästä ihanaan horrokseen, kun se samainen mies mutisi Resistencian ja mulle tuli kiire: Miten mun hiukset on, onks mul purkkaa (käänsin koko laukun ylösalaisin), onks kaikki mukana…. Vihdoinkin sain itseni ja tavarani koottua ja lähdin kulkemaan kaikkien laukkujeni kanssa ahdasta käytävää alakerran ovelle päin pökkien kaikki uinuvat ihmiset hereille. (“Sorry, eikusiis perdoname!”)

Samassa kun astuin bussin ovesta ulos, tajusin että se on menoa nyt. En ollut osannut jännittää perheen tapaamista bussissa, sillä mulla oli siellä täysi työ yrittää käsittää missä mennään. Heti haukattuani ensimmäisen kerran Resistencian ilmaa, kimppuuni hyökkäsi lauma villejä latinoita; mun host-perhe. Suukkoja, haleja, poskienvenytyksiä… hyyyyvin kiusallista UJOLLE ( ) suomalaistytölle. Mun ensimmäiset sanat niille oli kai jotenkin hassut, koska ne jaksaa nauraa sille ja kertoo siitä kaikille vieläkin. Mama katsoi mun paljaita varpaita läpsyttimissä ja mun lyhkäisiä t.paidan hihoja ja  kysyi eikö mulla ole kylmä, ja mä vastasin ainoalla lauseella jonka osasin: “Soy de Finlandia!”

Tää perhe on ihana. Näiden kanssa vuosi on varmasti mielenkiintoinen… Mama on hyvin suurenmoinen nainen, niin äänensä kuin luonteesakin puolesta. Todella mukava ja iloinen ilmestys, mutta toisaalta (hyvällä tavalla) aika pelottava pakkaus korppitehosteineen… Toisin kun taas hänen miehensä on pieni ja hiljainen. Host-papa on tasapainoinen ja rauhallinen kaveri. Mama koittaa puhua viittomalla ja toisinaan hän ajattelee, että ymmärrän paremmin jos hän sanoo asiat kovempaa… Papa taas ei pahemmin edes yritä puhua mulle, mutta hymyilee nätisti kun sanon jotain. Pikkuveli on kauhee rasavilli ja koko ajan kiusaamassa kissoja tai siskoja. Mut siitä on tulossa kunnon jätkä. Siskot on todella ihania. Isosisko on koko ajan auttamassa ja selvittelemässä asioita ja mun ikäinen sisko näyttää miten Argentiinassa eletään. Oon jo tutustunut niiiin moniin ihaniin ihmisiin täällä. Heti ensimmäisestä päivästä alkaen täällä on ravannut tuttuja koulusta ja kirkosta ja suvusta katsomassa uutta kummastusta.



Täällä Argentiinassa mä olen hyvin eksoottinen. Kaikki pällistelee ja ihmettelee vaaleeta Suomineitoa. Se on outoa, koska Suomessa oon niin normaali. Tuntuu tyhmältä kun koko ajan joku haluaa ottaa valokuvan mun kanssa tai kun joku tekee facebookissa kokonaisen kansion, joka on nimetty mun mukaani. -.- Se on jo noloa…. No mutta oli miten oli, mun uudet kaverit on luvannu opettaa miten täällä eletään. Tytöt lupas opettaa, miten käsitellä latinopoikia ja pojat lupas olla mun henkivartioita. Mikäs siinä Täällä elämisessä onkin opettelemista, sillä kaikki on NIIN erilaista! Kaikki asiat tehdään toisin päin kun Suomessa. Vaikeemmin! Kaikki yksinkertaisetkin asiat vie hirveesti aikaa ja vaivaa. Haloo, missä maalaisjärki ! Ja muutenkin nää ajattelee asiat just päinvastoin kuin me. Esim. Kaikki käyttää kenkiä AINA paitsi suihkussa ja sängyssä. Sängyn vieressä on pieni kaappi, johon kenkulit laitetaan yöksi ja aamulla kun heräät, laitat kengät jalkaasi ja vasta sitten etsit kaikki muut vaatteesi…ööö mitäh?!  Tuleppas Suomessa meidän talossa sisälle kengillä niin PUM äite on jo ampunut sut, mutta täällä kaikki löhöilee sohvalla kengät jalassa.

Asun siis Tampereen kokoisen kaupunkin jossain laitaosassa. Kai. Kielivaikeuksien takia en tiedä oikeen itsekkään missä olen.  Koululle on vain joku kilometri matkaa, joten menen sinne kävellen. Ehkä joskus puolen vuoden päästä ihmiset on tottuneet muhun tarpeeksi, niin että san kävellä rauhassa koko matkan. Vaikka tää on kaupunki, tää ei tunnu siltä. Ei korkeita kerrostaloja eikä ruuhkia (kaikki ajaa niin kovaa, ettei ehdi syntymään tuuhkia). Tässä talon lähellä on söpöjä pieniä kauppoja; yksi lihalle, toinen hedelmille…etc… Vähän matkan päässä on iso supermarket, hampurilaisravintola ja elokuvateatteri. Yritän kovasti päästä kartalle, kunhan vain saisin jonkun juttelukaverin, joka osaisi tarpeeksi englantia. Tällä hetkellä puhun perheen kanssa google translaattorin avulla, sillä osaan espanjaksi vain rumat sanat…. -.- jostain syystä ne on aina ensimmäinen asia, joka ulkomaalaisille opetetaan.

tytsyt

Mun pahin pelkoni ei toteutunut: nää syö lihaa! Ei kylläkään possua, mut nautaa joo. WIHIIIIII!!!!!!!!!!! Moni muukin asia meni just nappiin… esim… Talossa on viulu, jota saan lainata viulutunneille, saan käyttää näiden nettiä, löysin hellarisrkn, tosin vielä en ehtinyt tutustua paremmin… yms yms yms.. Oon tosi happy tän perheen kanssa. Tää talokin on ihan kiva, nyt kun tähän on tottunut. Aluksi ajattelin, että voi vitsit mikä elintason lasku! Mutta nyt tajuan, että ei täällä asiat ole huonommin, ne on erilailla. Täällä asuu vuoden ihan mielellään ja tänne tulee ikävä kun täältä lähtee, mut se on sit sen ajan murhe. Tän ajan murhe on koulupuku. Ens maanantaina alkaa koulu ja sitä ennen mun pitäis hyväksyä asia, että  joudun käyttämään suoria housuja joka ikinen päivä, en saa käyttää koruja, en saa meikata… heh, kuullostampas pinnalliselta Mut se on suuri ero totuttuun. Ehkä se on ihan hyvä kokeilla sellaistakin! Ähh… ehkä mä joskus uskon ton itekki…

Tässä pieniä paloja mun ekasta viikosta uudessa elämässäni. Suomi on kaukana, mut silti ajatuksissa <3 Halit ja pusut kaikille rakkaille!        t. maailmanmatkaaja