Vuosi Argentiinassa

Nyt riitti laukkujen ja pussien raahaaminen, mä sain vihdoinkin vaatekaapin! 🙂

leiriporukkaa :))))

Leiri loppui viikko sitten ja lähellä asuvien vaihtareiden host-perheet tulivat hakemaan omansa pois. Meidät, jotka asutaan VÄHÄN kauempana lykättiin bussiin. Mä olen ainut vaihtari Resistenciassa, joten sain matkustaa 13 h yksin. Bussi oli kiva. Paaaaaljon kivempi ku lentokone: Penkit oli ainakin kolme kertaa leveemmät, kaks kertaa pehmeemmät ja ruoka syötävää. Bussissa suurin ongelmani oli  aika. Bussin etuosassa oleva kello ei tiennyt mitään, kännykkäni oli päättänyt ottaa omanloman, Ipodini eli omaa mielenkiintoista elämäänsä ja pienellä taskukellolla oli kauhea kiire eteenpäin, joten lopputuloksena oli, että kysyin noin puolentunnun välein vieressä istuvalta mieheltä ”Resisstencia?” ja joka kerta hän vain nauroi ja pudisti päätään. Tein tätä noin kolmen tunnin ajan, kunnes vihdoinkin tajusin nukkua. Ehdin juuri päästä ihanaan horrokseen, kun se samainen mies mutisi Resistencian ja mulle tuli kiire: Miten mun hiukset on, onks mul purkkaa (käänsin koko laukun ylösalaisin), onks kaikki mukana…. Vihdoinkin sain itseni ja tavarani koottua ja lähdin kulkemaan kaikkien laukkujeni kanssa ahdasta käytävää alakerran ovelle päin pökkien kaikki uinuvat ihmiset hereille. (”Sorry, eikusiis perdoname!”)

Samassa kun astuin bussin ovesta ulos, tajusin että se on menoa nyt. En ollut osannut jännittää perheen tapaamista bussissa, sillä mulla oli siellä täysi työ yrittää käsittää missä mennään. Heti haukattuani ensimmäisen kerran Resistencian ilmaa, kimppuuni hyökkäsi lauma villejä latinoita; mun host-perhe. 😀 Suukkoja, haleja, poskienvenytyksiä… hyyyyvin kiusallista UJOLLE ( 😉 ) suomalaistytölle. Mun ensimmäiset sanat niille oli kai jotenkin hassut, koska ne jaksaa nauraa sille ja kertoo siitä kaikille vieläkin. Mama katsoi mun paljaita varpaita läpsyttimissä ja mun lyhkäisiä t.paidan hihoja ja  kysyi eikö mulla ole kylmä, ja mä vastasin ainoalla lauseella jonka osasin: ”Soy de Finlandia!”

Tää perhe on ihana. Näiden kanssa vuosi on varmasti mielenkiintoinen… Mama on hyvin suurenmoinen nainen, niin äänensä kuin luonteesakin puolesta. Todella mukava ja iloinen ilmestys, mutta toisaalta (hyvällä tavalla) aika pelottava pakkaus korppitehosteineen… Toisin kun taas hänen miehensä on pieni ja hiljainen. Host-papa on tasapainoinen ja rauhallinen kaveri. Mama koittaa puhua viittomalla ja toisinaan hän ajattelee, että ymmärrän paremmin jos hän sanoo asiat kovempaa… Papa taas ei pahemmin edes yritä puhua mulle, mutta hymyilee nätisti kun sanon jotain. Pikkuveli on kauhee rasavilli ja koko ajan kiusaamassa kissoja tai siskoja. Mut siitä on tulossa kunnon jätkä. Siskot on todella ihania. Isosisko on koko ajan auttamassa ja selvittelemässä asioita ja mun ikäinen sisko näyttää miten Argentiinassa eletään. Oon jo tutustunut niiiin moniin ihaniin ihmisiin täällä. Heti ensimmäisestä päivästä alkaen täällä on ravannut tuttuja koulusta ja kirkosta ja suvusta katsomassa uutta kummastusta.



Täällä Argentiinassa mä olen hyvin eksoottinen. Kaikki pällistelee ja ihmettelee vaaleeta Suomineitoa. Se on outoa, koska Suomessa oon niin normaali. Tuntuu tyhmältä kun koko ajan joku haluaa ottaa valokuvan mun kanssa tai kun joku tekee facebookissa kokonaisen kansion, joka on nimetty mun mukaani. -.- Se on jo noloa…. No mutta oli miten oli, mun uudet kaverit on luvannu opettaa miten täällä eletään. Tytöt lupas opettaa, miten käsitellä latinopoikia ja pojat lupas olla mun henkivartioita. Mikäs siinä 😀 Täällä elämisessä onkin opettelemista, sillä kaikki on NIIN erilaista! Kaikki asiat tehdään toisin päin kun Suomessa. Vaikeemmin! Kaikki yksinkertaisetkin asiat vie hirveesti aikaa ja vaivaa. Haloo, missä maalaisjärki ! 😀 Ja muutenkin nää ajattelee asiat just päinvastoin kuin me. Esim. Kaikki käyttää kenkiä AINA paitsi suihkussa ja sängyssä. Sängyn vieressä on pieni kaappi, johon kenkulit laitetaan yöksi ja aamulla kun heräät, laitat kengät jalkaasi ja vasta sitten etsit kaikki muut vaatteesi…ööö mitäh?!  Tuleppas Suomessa meidän talossa sisälle kengillä niin PUM äite on jo ampunut sut, mutta täällä kaikki löhöilee sohvalla kengät jalassa.

Asun siis Tampereen kokoisen kaupunkin jossain laitaosassa. Kai. Kielivaikeuksien takia en tiedä oikeen itsekkään missä olen. 😀  Koululle on vain joku kilometri matkaa, joten menen sinne kävellen. Ehkä joskus puolen vuoden päästä ihmiset on tottuneet muhun tarpeeksi, niin että san kävellä rauhassa koko matkan. Vaikka tää on kaupunki, tää ei tunnu siltä. Ei korkeita kerrostaloja eikä ruuhkia (kaikki ajaa niin kovaa, ettei ehdi syntymään tuuhkia). Tässä talon lähellä on söpöjä pieniä kauppoja; yksi lihalle, toinen hedelmille…etc… Vähän matkan päässä on iso supermarket, hampurilaisravintola ja elokuvateatteri. Yritän kovasti päästä kartalle, kunhan vain saisin jonkun juttelukaverin, joka osaisi tarpeeksi englantia. Tällä hetkellä puhun perheen kanssa google translaattorin avulla, sillä osaan espanjaksi vain rumat sanat…. -.- jostain syystä ne on aina ensimmäinen asia, joka ulkomaalaisille opetetaan.

tytsyt

Mun pahin pelkoni ei toteutunut: nää syö lihaa! Ei kylläkään possua, mut nautaa joo. WIHIIIIII!!!!!!!!!!! Moni muukin asia meni just nappiin… esim… Talossa on viulu, jota saan lainata viulutunneille, saan käyttää näiden nettiä, löysin hellarisrkn, tosin vielä en ehtinyt tutustua paremmin… yms yms yms.. 😀 Oon tosi happy tän perheen kanssa. Tää talokin on ihan kiva, nyt kun tähän on tottunut. Aluksi ajattelin, että voi vitsit mikä elintason lasku! Mutta nyt tajuan, että ei täällä asiat ole huonommin, ne on erilailla. Täällä asuu vuoden ihan mielellään ja tänne tulee ikävä kun täältä lähtee, mut se on sit sen ajan murhe. Tän ajan murhe on koulupuku. Ens maanantaina alkaa koulu ja sitä ennen mun pitäis hyväksyä asia, että  joudun käyttämään suoria housuja joka ikinen päivä, en saa käyttää koruja, en saa meikata… heh, kuullostampas pinnalliselta 😀 Mut se on suuri ero totuttuun. Ehkä se on ihan hyvä kokeilla sellaistakin! Ähh… ehkä mä joskus uskon ton itekki…

Tässä pieniä paloja mun ekasta viikosta uudessa elämässäni. Suomi on kaukana, mut silti ajatuksissa <3 Halit ja pusut kaikille rakkaille!        t. maailmanmatkaaja