Vuosi Argentiinassa

Toissapäivänä tuli kuukausi siitä, kun jätin rakkaan Suomen ja muutin keskelle viidakkoa. Noh.. tää Resistencia ei ole viidakkoa nähnytkään (jos koulua ei lasketa mukaan). Ainoot apinatkin olen jo tavannut… ja nekin löytyy yllätysyllätys meidän koulusta  😀

ilkimys

Kuukauden aikana on ehtinyt tapahtua paaaaaaljon sellaista, mistä en ole ehtinyt kirjoittaa. Kaikki ei mahdu tähään blogiin, mutta jotain kuulumisia yritän aina sillointällöin pistää.  Ensimmäinen kuukausi on mennyt tosi nopeasti. Viikko Cordobassa, kolme viikkoa Resistenciassa kotona, kaksi viikkoa koulussa ( paitsi että toisella viikolla oli 1 koulupäivä…)  ja  viikko kuumuutta.

Täällä on talvi, ja paikalliset jäätyy 25 celsiusasteessa…. -.- Ja mä olen hullu, kun kuljen t-paidalla. Eilen oli harvinaisen lämpöinen talvipäivä, vähän yli 35 astetta. Jos näiden talvi on tälläinen, en halua tietää millainen näiden kesä on!  Onneksi meillä on ilmastointilaite kuumia päiviä varten. Ja se jopa ihme kyllä toimii!

Koulu. Kun ensimmäisen kerran astuin autosta ulos ja näin monta kymmentä latinoa odottamassa koulun ovien aukeamista, tuli aika ekaluokkalainen olo. Kaikki toljotti mua kuin jääkarhua viidakossa (näin se menee), tai suomalaisena olen pikemminkin hirvi. (yhtä kaunis <3). Mä tykkään mun luokkalaisista, ne on oikeesti ton koulun aatelia. Ja siellä on jopa kolme ihmistä jotka puhuu englantia! (niiden lisäks tiedän yhden tytön…) Tunnit on aika pitkiä, mutta ei kovin tylsiä. Oppilaat joko pelaa uunoa, nukkuu, opiskelee suomea, syö eväitä tai painii takaosassa. Ja tytöt tekee lettejä. Lettejä, lettejä, lettejä, aina vaan lettejä. Ja arvatkaa vaan kenelle! Mä en ees jaksa laskee, kuinka monta kertaa päivässä joku tulee tekemään mulle mitä nöyryyttävimpiä tötteröitä päähän tai viilaamaan mun kynsiä. Se on aika kiusallista istua ison tyttölauman keskellä, kun kaikki hypistelee vaatteita, hiuksia ja sormia. Pojat karkaa aina silloin kauemmas, eikä pelasta mua siltä stailausporukalta, vaikka ne tietää kuinka mä kärsin sisäisesti 😀 Ne vaan säälii mua. Musta tuntuu, että oon niiden tyttöjen uus barbie-päälelu jolla on kiva leikkiä! Ne on mukavia, mutta mun täytyy jotenkin oppia sanomaan ei 😀 Koko koulu puhuu nyt salmiakista. Vien pussillisen maistiaisia ja siitä synty oikee kohu. Ne jotka jäi ilman, pyysi mua tilaamaan Suomesta lisää. Pitäis kai… 😛

Chicas!

Viljakkalalaiset, uskokaa tai älkää, mutta täällä opettajilla on vielä vähemmän auktoriteettia kuin tiedätte-kyllä-kellä. Kaikella rakkaudella voin sanoa että jos siellä ollaan kehityksessä kivikaudella, täällä ei olla vielä kivee nähtykään. Opettajia kiinnostaa just sen verran, että tunti pidetään, jos opettaja sattuu tulemaan paikalle. Jotkut opettajat ovat niin edistyneitä, että jopa kirjoittavat jotain taululle, useimmat vain istuvat läppärinsä takana. Oon aina ihmetellyt, miksi Suomen koulutustasoa kehutaan niin hyväksi, koska mun kokemus on ollut vähän toista… mutta jos muualla maailmassa se on tälläista, on Suomi munkin mielestä ansainnut tittelinsä.

Mun host-sukulaiset on kivoja. Ne käy meillä aika usein ja solkottaa espanjaa nopeeseen argentiinan tyyliinsä. Tätejä, enoja, serkkuja ja jotain epämääräisiä, joista en oikeen oo perillä. Paikallinen kulttuuri on paljon perhekeskeisempi kuin Suomessa. Täällä ei oikeastaan koskaan saa olla yksin. Jos joskus sattuu löytämään rauhallisen hetken vain itsellensä, tulee heti joku kysymään haluutko juoda matee tai mennäänkö johonkin. Ihmisiä on paljon ja ääntä on paljon. Päivässä saa kuulla paljon espanjaa. Alan jo oikeestaan ymmärtää kaikki perusjutut, kunhan ne puhuu h    i    t   a   a   s   t   i. Puhumisesta ei vielä tuu kyllä yhtään mitään. Mut ehkä sekin sit aikanaan… Mun host-täti alkoi pitää mulle espanjantunteja. Hitaasti, mutta varmasti…

Mulla ei ekan kuukauden jälkeen ole vielä ylitsepääsemätön ikävä kotiin. Ikävä on, mutta sellainen siedettävä. Lähinnä täällä kaipais jotain täysjärkistä ja kielitaitoista keskustelukaveria. Vaikka nää ihmiset täällä onkin tosi kivoja, ei mulla ole ketään, jonka kanssa oikeesti vois puhua. Toisten kohdalla siksi, ettei meillä ole yhteistä kieltä ja kielitaitoisten kanssa siksi, etten näe niitä koskaan kahdenkesken tai muuten rauhallisissa tilanteissa. Ainoo mitä pääsen puhumaan on aina se sama litania; Suomi on kylmä, en asu iglussa, sauna on hyvin jännä paikka ja me syödään Suomessa paljon perunamuussia… ja nii, täällä on joku yleinen harhaluulo että HAKUNAMATATA on suomea!!! Tosi moni on tullut kysymään multa mitä se tarkoittaa. Ja mä nauran niille.

Mitäs muuta… tänne on alkanut ilmestymään trooppisia hyttysiä ja mä olen ihan pulassa niiden kanssa. Kesällä niitä on kai aika paljon. Pitää varmaan hommata sellanen prinsessaverho mun sängyn ympärille 😛 PINKKI! Tai sitten ei… Eilen kävin shoppailemassa vähän kevyempiä ja kesäisempiä vaatteita, kun huomasin mun suomalaisten ”kesävaatteiden” olevan liian kuumia tälle vyöhykkeelle. Ja yks tärkee huomio: meidän papukaija ei tykkää musta. Aina kun vien pyykkini kuivumaan, mä hoen sille ”kiitos, kiitos, kiiiiitos, kiitooooooooooos, kiitossss, kiitos…” Mutta se kiittämätön ei ymmärrä vastata takasin. Ja se on aika tarkkanokkanen vaikka sokea onkin. Aina kun kävelen ohi, se yrittää puhkaista mun silmät. Ja mä näytän sille kieltä. Eläinrakas ihminen. Olisinki, jos Loro olis ihmisrakas eläin!

Nyt täytyy lopettaa kirjoittaminen, mutta siinä taas vähän uusia kuulumisia :)))